Miksi nettonollatavoitteet voivat olla ongelmallisia?


Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC linjasi vuoden 2018 raportissaan, että globaali ilmastopäästöjen nettonollatavoite on välttämätön, jotta ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5 asteeseen teollisen ajan alkuun verrattuna. Nettonollatavoite tarkoittaa, että kasvihuonekaasujen päästöt pitäisi saada tasolle, jossa ne eivät ylitä hiilen nieluja. Globaali tavoitevuosi on 2050, mutta Suomi on mm. kansallisen ilmastopaneelin  lausuntoihin pohjaten sitoutunut tavoittelemaan nettonollatasoa tai “hiilineutraaliutta” huomattavasti aiemmin, vuonna 2035, globaalin oikeudenmukaisuuden nimissä. 

Viime vuoden joulukuun uutiskirjeessä käsittelimme muiden maiden tuoreita nettonollalupauksia. Nämä olivat lupaavia uutisia: olimmehan puolta vuotta aiemmin käyneet läpi uutiskirjeessämme valtioiden ilmastotoimien riittämättömyyttä. Mitä useammat maat sitoutuvat nettonollapäästöihin ja mitä aikaisemmin, sitä mahdollisemmalta ilmastonmuutoksen hillintä kriittisten rajojen alle näyttää.

Tutkijat ovat kuitenkin pitkään muistuttaneet, että nettonollatavoitteisiin liittyy myös ongelmia. Vailla yhteisesti sovittua ilmastopoliittista määritelmää nettonollapuhe voi olla harhauttavaa. Nature-lehdessä 16.3. julkaistussa tutkijoiden kommenttipuheenvuorossa peräänkuulutettiin rotia nettonollakeskusteluun, ja lehden pääkirjoituksessa 31.3. nostettiin esille samat huolenaiheet.

Yksi tärkeä kysymys on, sisällytetäänkö tavoitteeseen kaikki kasvihuonekaasut vai pelkkä hiilidioksidi (EU sisällyttää, Kiina ei). Tämä vaikuttaa merkittävästi ilmastotoimien lopputulokseen sekä siihen, miten nopeasti ilmastotoimet alkavat purra – voimakkaiden mutta lyhytikäisten kasvihuonekaasujen päästöihin puuttuminen vaikuttaa hyvin nopeasti, kun taas hiilidioksidipäästöissä kertyvät pitoisuudet luovat merkittävää “hitausvoimaa”. Toisaalta esimerkiksi maatalouden päästöt ovat pääosin muuta kuin hiilidioksidia, joten niiden jättäminen pois tavoitteista mahdollistaisi kasvua sillä sektorilla. Näille muille päästöille ei myöskään ole olemassa hiilidioksidia vastaavia nieluja.

Toinen kriittinen kysymys on se, että nettonollatavoitteissa ei kirjoiteta auki, kuinka paljon lasketaan yhtäältä oikeiden päästöleikkausten ja toisaalta erilaisten “negatiivisten päästöjen” (biologisten nielujen tai teknologisen talteenoton) varaan. Tämä on tärkeää ensinnäkin siksi, että biologisilla nieluilla tai “luonnollisilla ilmastoratkaisuilla” on rajansa: ne ovat parhaimmillaankin täydentävä toimenpide, eivät päästöleikkauksien korvaaja (ks. esimerkiksi tästä uutiskirjeestämme). Kuten BIOS-tutkimusyksikkö on vuosien varrella monta kertaa osoittanut, “nielupolitiikkaa” voidaan tehdä myös ilmastotavoitteita hämärtämään. Maaliskuun lopulla metsäasiossa toimiva eurooppalainen kansalaisjärjestö FERN herätti huomiota sille, miten Saksa kaunisteli ilmastotoimiaan kirjanpidollisella tempulla. Muuttamalla vertailuvuoden 1990 metsät hiilinielusta hiilen lähteiksi saatiin tilanne näyttämään yhtäkkiä siltä, että ilmastotoimet olivat menestyksekkäämpiä – ilman, että oikeasti tapahtui yhtään mitään.

Teknologiset talteenoton menetelmät puolestaan ovat edelleen lapsenkengissään. (Syitä talteenotto-projektien epäonnistumiseen on ruodittu esimerkiksi tässä Yhdysvaltoja koskevassa artikkelissa). Hillidioksidipäästöt ovat niin massiivisia, että ilman suuria päästöleikkauksia talteenotto vaatisi optimistisimmissakin kuvitelmissa käsittämättömän valtavan infrastruktuurin ja loppusijoituspaikat. Suosittelemme Andreas Malmin ja Wim Cartonin artikkelia “Seize the Means of Carbon Removal: The Political Economy of Direct Air Capture ”, jossa tarkastellaan tätä problematiikkaa. Kirjoittajat haluavat syventää keskustelua teknologian kehitysasteesta ja teknisistä mahdollisuuksista siihen, miten teknologisilla lupauksilla vaikutetaan ilmastopolitiikkaan eli käytännössä argumentoidaan tiukempia päästörajoituksia vastaan. He myös haluavat herättää keskustelua toistaiseksi vähälle huomiolle jääneestä aiheesta: mitä talteenotetulle hiilelle tapahtuu? Pyritäänkö sitä loppusijoittamaan jonnekin, jolloin tuloksena on ilmakehän pitoisuuksien todellinen lasku, vai pyritäänkö siitä saamaan irti taloudellista hyötyä raaka-aineena? Jälkimmäinen käytännössä tarkoittaisi korkeintaan teknisesti “hiilineutraaleja” polttoaineita tai hiilen kierrätystä muuten tuotannollisessa käytössä, mutta se ei johtaisi uusien nielujen luomiseen. Ero on mitä merkittävin, mitä tulee ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kehitykseen.

Kolmas kriittinen kysymys nettonollatavoitteissa ovat erilaiset kompensaatiomekanismit. Toisin sanoen: jätetäänkö omia päästöleikkauksia tekemättä joko toteuttamalla niitä muualla tai luomalla erilaisia biologisia tai teknologisia nieluja? Kompensaatiot esimerkiksi valtioiden välillä avaavat mahdollisuuden “tuplakirjanpitoon”, eli samojen nielujen tai päästöleikkauksien laskemiseen monta kertaa. Lisäksi mahdollisuudet kompensaatioihin ovat rajoitettuja, eli lopulta globaalin nettonollatavoitteen mittakaavassa niistä voidaan päätyä kilpailemaan rajustikin. “Turvarajoissa” pitäytyvät ilmastotavoitteet kuitenkin vaativat ehdottomasti myös todellisia päästöleikkauksia korkeiden päästöjen mailta: tästä ei päästä yli eikä ympäri. Suosittelemme Carbon Briefin helmikuista tekstiä, joissa arvioitiin uusien kansallisten ilmastositoumusten riittämättömyyttä.

Neljänneksi, erityisen ongelmallisia ovat monien yritysten nettonollalupaukset. Tavoitteiden määrittely on tarpeeksi hankalaa valtiotasolla, mutta mitä oikein tarkoittaa yrityksen julistautuminen “hiilineutraaliksi” tai pyrkiminen siihen? Pyritäänkö siihen koko toiminnassa sijoituksia ja tuotantoketjuja myöten, vai rajoitetaanko ne koskemaan toimistokiinteistöjä tai muita “ydintoimintoja”? Kyseenalaisimpia esimerkkejä lienevät lentoyhtiöt, jotka eivät ulota nettonollasitoumuksia lentoihin. Tällöin niiden sitoumukset saattavat kattaa vain prosentin pari toiminnan päästöistä. Tätä aihetta sivusi Naturessa 2.3. entinen Saksan hallituksen neuvonantaja Claudia Kemfert, joka kutsui nettonollaa tai hiilineutraalia provokatiivisesti “valheeksi”. Guardianissa käsiteltiin samaa asiaa maaliskuussa.

Viidenneksi, missä aikataulussa ja millaista polkua nettonollaan pyritään? Välitavoitteilla on väliä, koska kertyvät hiilidioksidin pitoisuudet vaikuttavat pitkään, ja toisaalta muiden päästöjen leikkaaminen voi vaikuttaa nopeasti. Tavoitteiden lisäksi tarvitaan siis konkreettisia suunnitelmia. Tästä näkökulmasta on erityisen tärkeä muistaa, että nettonolla on vain välitavoite. Sen jälkeen globaalisti, myös Suomessa, on pyrittävä nettonegatiivisiin päästöihin, eli nielujen ja muun hiilen talteenoton olisi oltava päästöjä suurempaa, jotta hiilidioksidin pitoisuudet saataisiin laskettua pidemmällä aikavälillä turvallisemmalle tasolle. Pitkällä aikavälillä erilaiset talteenoton menetelmät ovat siis joka tapauksessa tarpeen. Tämän täytyisi näkyä myös suunnitelmissa: jos tavoitteena on nettonolla eli hiilineutraalius ilman näkymää siitä eteenpäin, saatetaan lukita sellaisia teknologisia ratkaisuja tai infrastruktuureja, jotka estävät kehitystä eteenpäin.

Lähde: BIOS
Kuva: Pixabay