Yletön vauraus kiihdyttää ympäristötuhoa

Kesäkuussa Nature Communications -lehdessä julkaistiin tutkijoiden varoitus ylettömän vaurauden tuhoisista ympäristövaikutuksista. Vauraiden kotitalouksien ylikulutus on kirjoittajien mukaan voimakkain ympäristötuhoja ajava voima: per capita -kulutuksen kasvu ohittaa merkityksessään väestönkasvun, ja yhdessä nämä ovat syöneet sen hyödyn, jota teknologinen tehostuminen on tuottanut. Maailman rikkaimmat väestönosat ovat kaupankäynnin avulla myös ulkoistaneet merkittävän osan kulutuksensa ympäristökuormasta ympäri maailmaa: niinpä sekä vauraus että vastuu ympäristötuhoista jakaantuvat globaalisti hyvin epätasaisesti. Vauraimmat kuitenkin kärsivät ympäristöongelmista huomattavasti vähemmän.
Kuva: Pixabay

Selvästi ylikuluttavaan kymmenykseen maailman väestöstä kuuluu suurin osa vauraiden maiden väestöstä, joskin kirjoittavat muistuttavat myös kulutusta ajavista pakoista, joiden vuoksi kulutusvalintoja ei voi katsoa vain yksilön näkökulmasta, kun valta vaikuttaa omiin valintoihin on rajallinen. Artikkelissa pureudutaan kuitenkin tarkemmin kaikkein rikkaimpiin (ja samalla vaikutusvaltaisimpiin) ihmisiin, jotka ajavat luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristötuhojen kasvua kolmella tavalla: omalla kulutuksellaan, investoimalla ja toimimalla muuten osana hallitsevaa taloudellista luokkaa sekä omalla esimerkillään. Kaikkiaan kirjoittajat tarkastelevat monia kulutuksen ja kuormituksen kasvua ajavia rakenteellisia voimia, jotka estävät ekologista siirtymää. He myös tekevät karkean ratkaisuehdotusten ja yhteiskunnallisten kritiikkien jaottelun sekä pohtivat olennaisia askeleita muutoksen edistämiseen. Heidän tarkastelussaan korostuu ajatus “kestävyyden käytävästä”, jossa pyritään välttämään sekä ylikulutus että köyhyyttä ja kurjuutta aiheuttava alikulutus. Kansanliikkeiden merkitys muutosten ajamisessa nousee toistuvasti esiin. Tutkijat tiivistävät näkemyksensä tässä Conversationin artikkelissa.

Virallinen kuva köyhyydestä on täysin pielessä

Kesällä tehtävänsä päättänyt YK:n köyhyys- ja ihmisoikeusasioiden erikoisraportoija Philip Alston kritisoi viimeisessä raportissaan (pdf) kovasanaisesti virallisia köyhyysrajoja ja vallitsevaa tapaa hahmottaa köyhyys. Kuten lukuisat kriitikot vuosien varrella, Alston esittää, että pitäytymällä Maailmanpankin virallisessa köyhyysrajassa kansainvälinen yhteisö on tulkinnut elämän kurjissa oloissa olevan onnistunutta köyhyyden voittamista. Näin on voitu tukea yltiöoptimistisia käsityksiä edistyksestä ja sivuuttaa miljardien ihmisten elämä kurjuudessa. Koko perusymmärrys maailmantilanteesta on ollut perustavanlaatuisesti pielessä. Raportin viestiin voi tutustua myös Foreign Policyn artikkelissa.

BIOS-tutkija Ville Lähde on kirjoittanut aiheesta täällä ja täällä. Vastaavia virallisten nälkärajojen ongelmia käsitellään tässä artikkelissa. Suosittelemme myös Joona-Hermanni Mäkisen heinäkuista kirjoitusta aiheesta.

Kuten monet kriitikot ovat todenneet, korkeampi ja moniulotteisempi köyhyyden mittaustapa tuottaisi kaksi tulosta. Ensinnäkin, köyhien osuus maailmassa olisi monin verroin suurempi kuin nykyinen virallinen 10% luku. Toiseksi, köyhien määrä ei olisi näin tarkasteltuna juuri laskenut viime vuosikymmeninä – mikä olisi suuri muutos YK:n vuosituhattavoitteiden ja kestävän kehityksen tavoitteiden ympärillä käytyyn optimistiseen keskusteluun. Käytännössä harhaanjohtava tarkastelu on osaltaan johtanut siihen, että köyhyyden torjunnassa on menetetty vuosikymmeniä. Koronapandemia ja ilmastokriisi pahentavat tilannetta entisestään, ja kummatkin osuvat erityisen kipeästi maailman köyhimpiin.

Alston kritisoi raportissaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteita sirpaleisuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen kokonaisvaltaisen ymmärryksen puutteesta, etenkin kasvavan eriarvoisuuden roolin sivuuttamisesta sekä löyhästä kytköksestä ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien konkreettiseen toteuttamiseen. Hän nostaa esiin raaka-aineiden tuotantoon keskittyvien kehitysmallien ja esimerkiksi paikallisia ruokajärjestelmiä heikentävien maakäytön tapojen ongelmia: köyhyyden torjumisen sijaan ne luovat usein entistä vaikeampia “köyhyysloukkuja”. Vaurauden uusjako, verotuksellinen oikeudenmukaisuus ja sosiaaliturvan laajentuminen ovat Alstonin esittämiä tehokkaimpia köyhyyden torjunnan keinoja, ja markkinalähtöisyyden sijaan hän korostaa valtioiden aktiivista roolia ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä.

Lähde: BIOS