Ilmastonmuutoksen hillinnän kohtalonhetket

Kun pandemian pahimmista ajoista on toistaiseksi päästy yli, ilmastopäästöt ovat kääntymässä jälleen nousuun. Oli lähtöjään päivänselvää, että kestäviä päästöleikkauksia ei saataisi aikaan koronan hillinnän kaltaisella rysähdyksellä vaan tarvittaisiin pitkäjänteistä siirtymäpolitiikkaa. Aivan yhtä selvää on, että kolme vuotta sitten lanseeratun “hiilen lain” mukaan jatkuvien kunnianhimoisten päästövähennysten täytyisi alkaa juuri nyt, jotta minkäänlaisissa turvarajoissa pysyminen olisi mahdollista. Tämän vuosikymmenen aikana päästöt olisi puolitettava globaalisti. Siksi paluu entiselle epäonnistuneen ilmastopolitiikan uralle olisi kohtalokasta, kuten Maailman energiajärjestön (IEA) johtaja Fatih Birol muistutti kesäkuussa (yhtä tiukkaan sävyyn hän puhui maaliskuussakin).


Tilannetta kuvasivat karusti ilmastotutkijat Kevin Anderson, John F. Broderick ja Isak Stoddard toukokuun lopulla julkaistussa artikkelissa “A factor of two: how the mitigation plans of ‘climate progressive’ nations fall short of Paris-compliant pathways.” Artikkelin sanoma on tiivistetty tässä lehdistötiedotteessa, sekä tutkijoiden kirjoittamassa Ecologist-lehden jutussa.

Artikkelin mukaan yhdenkään maan ilmastotoimien kunnianhimo ei ole linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa, ja jopa edistyksellisyydestään kiitettyjen Ruotsin ja Iso-Britannian täytyisi vähintään tuplata päästöleikkausten tahti ja aikaistaa hiilineutraalisuustavoitteitaan (minkä jälkeen tavoitteen täytyy olla hiilinegatiivisuus). Oikeudenmukaisuussyistä kehittyville maille on annettava enemmän liikkumavaraa, mutta silti niillekin artikkelissa asetetaan hyvin tiukat päästötavoitteet, jotka ylittävät reilusti näiden maiden nykyiset vapaaehtoiset sitoumukset. Lisäksi joitain runsaasti öljyä tuottavia maita on artikkelissa siirretty vastuiltaan “kehittyneiden” maiden kategoriaan. Vauraiden maiden vastuuta ei siis voi väistellä viittaamalla kehittyvien maiden kasvuun. Kaikkien on toimittava. Pikemmin tutkijat muistuttavat, että köyhemmät maat tarvitsevat tukea kovassa ilmastourakassaan, sillä ne eivät voi tukeutua vuosikymmenien (tai yli vuosisadan) aikana rakentuneeseen vauraaseen infrastruktuuriin toisin kuin vaikka Suomi.

Kirjoittajien mukaan heidän arvionsa eri maille jyvittyvästä päästöbudjetista on konservatiivinen, sillä tulevan IPCC-raportin mallinnukset (AR6) tiukentavat sitä oletettavasti entisestään. He eivät myöskään tukeudu laskelmissaan hiilen talteenottoon tai “negatiivisiin päästöihin” (NET), koska niiden käynnistymisestä ajoissa ja suuressa mitassa ei ole mitään merkkejä. Nämä päästötavoitteet ovat siis ehdoton minimi, jotta voidaan edes yrittää tavoitella 2 asteen turvarajaa. Tiukemman 1,5 asteen turvarajan tavoittaminen lienee jo käytännössä mahdotonta. Mutta kuten monta kertaa on muistutettu, jokaisen epäonnistumisen jälkeen on vielä pahempia epäonnistumisia: 2,5 astetta on valtavasti pahempi kuin 2 astetta, 3 asteesta puhumattakaan. Turvarajan ylittäminen siis tekee päästövähennyksistä vain entistä tärkeämpiä.

Artikkelissa peräänkuulutetaan samanlaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista mobilisaatiota kuin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Päästövähennysten taakkaa ei voida kaupata sektorilta toiselle, vaan niitä tarvitaan kaikilla yhteiskuntien aloilla. Edes Marshall-avun tai sotamobilisaation kaltaiset vertauskuvat eivät kuitenkaan heidän mukaansa tavoita sitä, että on muokattava nopeasti energiajärjestelmä, joka on pyörittänyt yhteiskuntia puolitoista vuosisataa.

Ecologist-lehden artikkelissaan Anderson ja Stoddard käyttävät kovaa kieltä puhuessaan siitä, miten “epäonnistumisia on kierrätetty orwellilaisesti onnistumisen kertomukseksi” nojaamalla etenkin unelmiin negatiivisista päästöistä sekä julkilausumiin ilman käytännön politiikkatoimia.

Tämä voi olla kolonialismin pitkän historian ulottamista tulevaan, jolloin ylimielisesti odotetaan köyhien maiden hyväksyvän vieläkin pienemmät hiilibudjetit, jotta voidaan kompensoida rikkaiden maiden haluttomuus kyseenalaistaa sosioekonomisia paradigmojaan. Tai kenties vallalla on laaja mutta hiljainen hyväksyntä sille, että Pariisin sopimus oli lähinnä vain retorinen väline ja sen lämpenemisen turvarajat ovat vain kätevää ja valheellista harhautusta.

Tilanteen kriittisyyttä korostavat myös toukokuussa julkaissut arviot siitä, että ilmastopolitiikan epäonnistuessa kunnolla jo 50 vuoden kuluttua jotkin planeetan osat olisivat kelvottomia ihmiselämälle, mikä ajaisi jopa 3 miljardia ihmistä kestämättömiin olosuhteisiin. Tällaisia olosuhteita ei olisi nähty tutkimusryhmään kuuluvan Tim Lentonin mukaan koko ihmisapinoiden historian aikana. Näin paha kehitysura vältetään, jos päästövähennyksissä edetään. Mutta jos päästöt jatkavat edelleen kasvuaan, tutkimus kuvastaa, miten nopeasti ja rajusti maailman tilanne pahenee. Tutkimusryhmän edustajat ovat kuvanneet haastatteluissa, miten luvut “löivät heidät kanveesiin”, sillä ennustetun muutoksen nopeus yllätti heidät täysin.

Kesäkuussa uutisoitiin näkyvästi tutkimuksesta, jonka mukaan ilmastomalleissa käytettyä  “ilmastoherkkyttä” voidaan joutua arvioimaan uusiksi. Ilmastoherkkyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon keskimääräinen lämpötila nousee suhteessa kasvihuonekaasujen pitoisuuteen ilmakehässä. (Kirjoitimme aiheesta parin vuoden takaisessa uutiskirjeessämme.) Mitä herkempi ilmasto on, sitä korkeampia ovat kuumenemisen ennusteet. Tuoreessa tutkimuksessa esitettiin, että aiempien vallitsevien näkemysten vastaisesti pilvillä olisikin nettona lämmittävä vaikutus. Ilmastoherkkyyttä koskevia tutkimuksia on käynnissä suuri määrä, ja niillä pyritään tarkentamaan arvioita tulevaa IPCC:n raporttia varten. Parin vuoden aikana on käyty kiihkeää tieteellistä keskustelua
siitä, joudutaanko näkemyksiä ilmastoherkkyydestä joutua rukkaamaan ylöspäin. Tämä uusi tutkimus on siis vain yksi ääni keskustelussa, jossa ruoditaan ilmastotieteen ehkä tärkeintä yksittäistä muuttujaa. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi tästä Nature-lehden kirjoituksesta.

Tätä taustaa vasten oli hämmentävää lukea Nature-lehden kesäkuista kommenttikirjoitusta. Vaikka tekstin pääaiheena olivat koronakriisi ja vihreä elvytys, pääsanomaa varjosti ilmastopoliittisen “pragmatismin” ja “poliittisen realismin” peräänkuuluttaminen vastakohtana “vihreälle nirvanalle”. Käsittämättömästi tekstissä esimerkiksi puhuttiin kuluneen vuosikymmenen aikana “tasaantuneista” päästöistä. Positiivisia esimerkkejä toiminnalle haettiin neuvostovallan romahduksen ja vuoden 2008 talouskriisin jälkeisistä toimista – vaikka pienen notkahduksen jälkeen päästöt kuitenkin jatkoivat kiivasta kasvua. Kirjoituksen pyrkimys peräänkuuluttaa kestäviä ja samalla työllisyyttä luovia elvytystoimia on mielekäs, mutta sen tilanneanalyysi on niin aikansa elänyt, että sen julkaiseminen arvovaltaisessa tiedelehdessä oli kovin kummallista.

Sukupuuttoaalto kiihtyy

Kesäkuun alussa uutisoitiin myös tuoreesta tutkimuksesta, joka tarkasteli käynnissä olevaa ja edelleen kiihtyvää kuudetta sukupuuttoaaltoa. Tutkimuksessa kartoitettiin sukupuuton partaalla olevia selkärankaisia maaeläinlajeja ja arvioitiin hyvin tiukoillakin kriteereillä yli 500 lajin kuolevan sukupuuttoon seuraavan parin vuosikymmenen aikana (suunnilleen saman verran on todettu kuolleen sukupuuttoon edeltävien sadan vuoden aikana). Sukupuuttotahti on aiempia arvioita paljon nopeampi ja kiihtyy siis edelleen. (Tutkimuksen tuloksista voi lukea näissä New York Timesin ja Helsingin Sanomien.)


Huhtikuussa saatiin taas lisää tutkimustietoa myös hyönteistuhojen laajuudesta. Globaalisti yleistäen hyönteisten runsaus on tuoreen kartoituksen mukaan laskenut 25%, joskin erot ovat suuria eri hyönteisryhmien ja alueiden välillä. Koska tutkimustietoa asiasta on edelleen aivan liian vähän, kokonaisarviot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Joka tapauksessa on nyt täysin kiistämätöntä, että “hyönteisten joukkotuho” on käynnissä. Toisesta tuoreesta kattavasta kartoituksesta uutisoitiin lokakuussa.

Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin hupenemisen yhteyksiä käsittelevässä huhtikuisessa tutkimuksessa Nature-lehdessä taas varoitettiin siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset elonkirjoon voivat ilmetä hitaan heikkenemisen sijaan äkillisinä hyppäyksellisinä muutoksina monilla alueilla. Taustalla on, että samoilla alueilla elävillä lajeilla on samankaltaisia ympäristövaatimuksia. Toisin sanoen ilmastonmuutoksen ei tarvitse olla rajua ja nopeaa aiheuttaakseen hyppäyksellisiä ekologiaia muutoksia. Monimutkaisissa ekologisissa järjestelmissä on omanlaisiaan “keikahduspisteitä”.

Suomessakin puhuttiin elonkirjon hupenemisesta pandemian keskellä, kun Syke tiedotti valmistumassa olevasta tutkimuksestaan toukokuussa (Ylen uutinen aiheesta). Vaikka Syke korostaa käytettävissä olevia keinoja biodiversiteetin hupenemisen pysäyttämiseksi, raportissa annetaan synkkiä arvioita tähänastisten toimien onnistumisesta – hyvin harvat ovat oikeasti parantaneet tai säilyttäneet luonnon monimuotoisuutta. Raportissa myös  muistutetaan, että talouskasvua ei ole saatu mitenkään “irtikytkettyä” tästä perustavasta ympäristövaikutuksesta.

Lähde: BIOS
Kuvat: Pixabay