Palkkatyöhön käytetyn ajan vähentämisestä

Vuosi vuoden jälkeen ekologinen kriisi syvenee samalla, kun globaalin markkinatalouden ajama ylituotanto jatkaa laajenemistaan. Selvästikään ongelma ei ole siinä, etteivätkö ihmiset tietäisi luonnonvarojen ehtymisestä, luonnon monimuotoisuuden tuhoutumisesta ja laajamittaisen teollisen toiminnan vaikutuksista paikallisiin ja globaaleihin sääilmiöihin. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat ovat jauhaneet ympäristömyllyä jo vuosikausia, mutta viestin tehottomuuden voi jokainen todeta seisoessaan jalankulkijana kadun varressa. Jos ympäristö todellakin kiinnostaisi ihmisiä, eikö autojen määrä liikenteessä vähenisi näkyvästi? Yhtälailla saman tyyppisen huomion voi tehdä ostoskeskuksessa, jossa kiinalaista  sekundaa myydään ajattelemattomille massoille. Vaikka kaikki tietävät, että ympäristöhaittojen lisäksi näiden tuotteiden tuottamiseen liittyy merkittävää inhimillistä kärsimystä, se ei hidasta kuluttamista.


Ainoa keino huolehtia maapallon ekologisesta kehityksestä on hillitä kulutusta. Tämä lähtee korvien välistä. Niin kauan kuin ihmiset ovat “kuluttajia”, eli heidän identiteettinsä määrittyy tuotteiden kantamien statusarvojen kautta, olemme hukassa. Kummallista tässä tilanteessa on, että voidakseen kuluttaa mahdollisimman paljon ihmiset ovat valmiita uhraamaan valtaosan elämänsä ajasta ja voimasta palkkatyölle. Iso osa ihmisistä vieläpä tekee työtä, jota - jos ihan rehellisiä ollaan - he eivät koe mielekkääksi. On eri asia lammasmaisesti alistua ja selitellä kuin rehellisesti katsoa peiliin ja kysyä, “Onkos tässä nyt mitään järkeä? Tuntuuko ihan oikeasti hyvältä?”

Ihmiskunnan ekologisen epätasapainon korjaamiseen ja kuluttajien oman elämän mielekkyyden korjaamiseen toimii yksi ja sama ratkaisu. Se on yksinkertaisesti työn tekemisen vähentäminen ja pienempi kulutus. Toisin sanoen downshifting ja degrowth. Totta kai se tarkoittaa “vaatimattomampaa elämää”, mutta se voi samalla tarkoittaa laadukkaampaa elämää. On luvattoman tyhmää kuvitella, että mainosten maalaama ruusuinen  todellisuus oikeasti välittyisi tuotteiden mukana. On yhtälailla luvattoman heikkomielistä kuluttaa pelkästä pätemisen halusta tai heikon itsetunnon kompensoimiseksi. Palkkatyöhän käytetyn ajan pienentäminen ei tarkoita laiskistumista, vaan päinvastoin aktivoitumista. Kyse on  siitä, että ei enää suuntaa omaa elinvoimaansa haitallisen järjestelmän paisuttamiseen, vaan suuntaa sen oman ja lähipiirin elämän kannalta merkityksellisiin asioihin.

Palkkatyön tekemisestä vapautuvan ajan voisi käyttää aidosti ja oikeasti terveyttä ja onnellisuutta edistävien asioiden tekemiseen: liikuntaan, ruuanlaittoon, taiteeseen, opiskeluun, käsitöihin, vapaaehtoistöihin, pienviljelyyn, lasten kasvattamiseen, heikommista huolehtimiseen, nukkumiseen… Suomalaisessa yhteiskunnassa on vieläpä kannustimet valmiina tällaisten valintojen tekemiseen: progressiivinen verotus. Sen sijaan, että ruikuttaa verotuksesta, voi yksinkertaisesti pienentää työaikaansa ja siten pitää itsellään isomman osan jokaisesta ansaitsemastaan eurosta. Syrjäytymiseenkin liittyvät ongelmat ratkeavat osaltaan sillä, että työtä jää jaettavaksi useammalle. Ripauksen rohkeutta näiden siirtojen tekeminen tietenkin vaatii, mutta se pätee kaikkeen hyvään elämässä.

Julkisen sektorin toiminnassa tiettyjä osa-alueita pitää priorisoida verokertymän pienentyessä. Se on vain tervettä. Niin joudutaan tekemään joka tapauksessa, sillä tällä hetkellä julkinen sektori elää lainalla. Erityisesti ekologisten ongelmien äärellä yhden ja useammankin valtion virkailijat ja poliitikot ovat jokseenkin voimattomia. Tietenkin he yrittävät kalastella irtopisteitä ekopuheilla, mutta se ei tarkoita käytännössä mitään. Itseasiassa tuo höpötys vain hämärtää todellisuutta ja ostaa kulutuskoneistolle lisää aikaa. Anni Sinnemäen ensimmäinen linjapuhe Vihreiden puheenjohtajana (16.5.2009) kuvaa ekopolitikoinnin todellisuutta. Hän kertoo kuinka vuonna 1991 kauppa- ja teollisuusministeriön taas esittäessä Vuotoksen altaan rakentamista vihreät eduskunnassa uhkasivat syömälakolla. Luulisi, että tällainen sitoutuminen olisi osa puolueen kunniakasta historiaa. Vaan ei, sillä vitsinähän tämä kerrottiin ja puoluekokousväestä lähti pitkät raikuvat naurut… Eihän syömälakko yksinkertaisesti sovi poliittiselle järjestelmälle sopivuuttaan todisteleville mielikielille. Liian omapäistä.

Video: A. Sinnemäki kertoo vitsin.

Katteettoman ekohöpötyksen lisäksi valtavirran taloustieteen ja poliitikkojen katkeamaton jaaritus kilpailukyvystä pitää vihdoin kyseenalaistaa. Mitä itseisarvoista on globaalissa kilpailukyvyssä, kun ihmisten todelliset tarpeet ovat isolta osin paikallisia? Ihmiset elävät päivittäisen elämänsä jonkin verrattain pienen maantieteellisen alueen sisällä, ja siten ihmisten tarpeet muodustuvat paikallisista lähtökohdista. Intialaisesta telesentteristäkö käsin perunat kasvatetaan, rintamamiestalo kunnostetaan, jäänmurtaja suunnitellaan ja äidinkieli opetetaan? Sen sijaan, että ostetaan sitä sun tätä krääsää, eikö kannattaisi ostaa harkitummin laadukasta ja ehkä jopa kotimaista tavaraa. Onko tosiaankin autuasta ostaa pahvista tehty pöytä, jonka saa kuitenkin itse kasata? Luonnonvaroja ahmiva teollisuus erikoistuu halpojen korvikkeiden tekemiseen. Nykyinen talousjärjestelmä takaa ainoastaan sen, että pääoma karkaa sinne, jossa pääomaa oli jo lähtökohtaisesti eniten; ja työ siirtyy sinne, jossa ihmisarvo on pienin. Kieltämättä nämä asiat "järjestelmä" tekee tehokkaasti.

Ruumiillisesti ja henkisesti laiska peruskuluttaja nielee hänelle syötetyn ideologian eikä jaksa sitä haastaa. Sen sijaan hän tuntee  huonommuutta naapuria kohtaan, jolla on isompi auto. Siksi tämä järjestelmä pysyy yllä. Hyvin kapeasta näkökulmasta määritellyt kilpailukyky- ja tehokkuuskäsitteet eivät kuitenkaan saa olla lopullisia kriteereitä inhimillistä elämää ja luontoa koskevien päätösten tekemisessä. Työn tekemistä vähentämällä jää aikaa ajattelulle ja hyvinvoinnista huolehtimiselle sellaisilla keinoilla, jotka oikeasti toimivat, ja ehkä luonnollekin vielä löytyy paikka ihmisten elämässä (ks. aiempi juttu).

0 kommenttia:

Lähetä kommentti