Vapaus, veljeys ja tasa-arvo - ei koske haitilaisia

Meitä liikuttavat kuolleet, jotka makaavat köyhän kaupungin raunioissa. Mutta ketä liikuttivat ne, jotka kuolivat nälkään ja epätoivoon päivää aiemmin? kirjoittaa kuubalaiskirjailija Leonardo Padura Fuentes.

Haiti oli Latinalaisen Amerikan ensimmäinen itsenäinen valtio. Jo 1700-luvun lopulla Hispaniolan saaren länsipuoliskolla sijainneessa Ranskan siirtokunnassa roihusivat kahvi- ja sokeriruokoplantaasit, jotka olivat tuoneet emämaalle suuria rikkauksia.

Tulia sytyttivät Afrikasta tuodut mustat orjat ja näiden jälkeläiset. Heillä riitti rohkeutta ajatella, että unelma ihmisten vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta koski myös heitä, pahimman riiston ja eriarvoisuuden uhreja. Ihmisiähän hekin olivat.

Entiset orjat heittivät maailmalle ja historialle ilmeisesti liian rohkean haasteen. Se muuttuikin pian silkaksi kiroukseksi. Siitä asti Haitin kohtalona ovat olleet valtaukset ja miehitykset, diktatuurit ja väkivalta, kurjuus, tuska, tietämättömyys, pelko ja fanatismi. Kun unelmat ja utopiat haihtuivat, Haiti muuttui helvetin ikkunaksi maan päällä.

Haitista tuli läntisen pallonpuoliskon köyhin, lukutaidottomin, väkivaltaisin, sairain, nälkäisin ja epäterveellisin maa. Yhdeksän miljoonaa miestä, naista ja lasta elää kituuttaa kurjalla maakaistaleella.

Köyhimpien, kouluttamattomimpien ja puutteenalaisimpien keskuudessa väkivalta puhkeaa rajuna ja rajattomana. Haitissa on kuollut päivittäin satoja lapsia, vanhuksia ja naisia nälkään, aliravitsemukseen, hoidettavissa oleviin sairauksiin ja epätoivoon.

Kuka puhui Haitista ennen kuin luonnon raivo iski sen pääkaupunkiin 12. tammikuuta? Kuka muisti Haitia ja sen loputonta kärsimystä?

Nyt monien maiden hallitukset ilmaisevat suruaan ja antavat humanitaarista apua onnettomalle maalle. Ilmestyskirjamaisten kirousten (vaikka sellainen raivo ei voi olla jumalallista) keskelle iskenyt maanjäristys sai aikaan sen, että Haitista puhutaan, Haitia autetaan ja Haiti muistetaan. Saarelle lähetetty apu pelastaa varmasti ihmishenkiä, ruokkii nälkäisiä ja vaatettaa puutteenalaisia. Mutta miten pian avustusrynnäkkö menee ohi?

Meitä liikuttavat kymmenettuhannet kuolleet, jotka makaavat köyhän kaupungin raunioissa, joukkohaudoissa ja jopa kaduilla. Mutta ketä liikuttivat ne, jotka kuolivat nälkään ja epätoivoon päivää aiemmin?

Haitista puhuessa pitäisi nyt käyttää lohdutuksen sanojen lisäksi - ja jopa sijasta - toivon sanoja. Haiti tarvitsee tämän päivän avun, mutta myös avun, jota se pyysi kauan sitten. Avun, joka nostaa sen ikiaikaisesta kurjuudesta, tietämättömyydestä ja köyhyydestä. Nämä voivat olla vielä tuhoisampia kuin maanjäristykset.

Luonnon raivo muistutti, että Haiti on olemassa. Pian kuolleet on kuitenkin haudattu, tragedia katoaa otsikoista ja avustusjärjestöjen vetoomukset unohtuvat. Kunpa emme silloin unohtaisi köyhää ja kurjaa Haitia. Sen asukkaat menehtyvät edelleen, ellei saada muutetuksi sitä traagista kohtaloa, johon maailma tuomitsi orjien jälkeläiset. He taistelivat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta. Ikään kuin se olisi mahdollista.

Kolumnin kirjoittaja on Leonardo Padura Fuentes, kuubalainen kirjailija ja toimittaja.

Lähde: Kepa

0 kommenttia:

Lähetä kommentti