Ilmastonmuutos on neuvottelukysymys

Posted by bekkerister on Marraskuu 16th, 2008

Ilmastotavoitteet tähtäävät kulutuksen vähentämiseen, kauppapolitiikka tavaran vilkkaampaan liikkumiseen. Kauppa- ja ilmastoneuvottelut vetävät muutenkin eri suuntiin. Ristivetoon pitäisi nyt saada selvyyttä, sillä ilmastoneuvotteluissa ei ole varaa epäonnistua. Kansainväliset kauppaneuvottelut eivät lupaa hyvää aluillaan oleville ilmastoneuvotteluille - niin hitaasti kauppaneuvottelut ovat etenkin tällä vuosituhannella edistyneet neuvottelijoiden eripuraisuuden vuoksi.

Maailman kauppajärjestö WTO:n neuvotteluissa napit vastakkain ovat käytännössä kaikki kolme ryhmittymää, teollisuusmaat, vauhdilla kasvavat kehitysmaat ja maailman köyhimmät valtiot. Erimielisyydet johtuvat perimmiltään siitä, etteivät kaikki ole yhtä vakuuttuneita kaupan vapauttamisen hyödyllisyydestä itselleen.

Entä nyt, kun kaupasta riitelevien ryhmien pitää löytää tie ilmastonmuutoksen hillitsemiseen kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa?

Kauppaneuvotteluissa maailmalla on vielä varaa epäonnistua, mutta ilmastoneuvotteluissa ei.
Kauppa- ja ilmastoneuvottelut eivät ole toisistaan täysin erillisiä saarekkeita. Niistä puhuttaessa on kuitenkin tärkeää huomata, että neuvotteluita käydään hyvin erilaisista lähtökohdista. Yksi perustavanlaatuisista eroista on, että yhteiskunta näyttäytyy erilaisena kauppa- ja ilmastoneuvottelijoille.

Kauppapolitiikassa yksityisen sektorin ja yhteiskunnan etu on tapana nähdä lähes yhtenä ja samana asiana: Kun yrityksillä menee hyvin, työllisyys kasvaa, verotulot lisääntyvät ja hyvinvointi tihkuu yritysjohtajilta alaspäin koko kansalle. Kauppapoliittista ajattelua eivät ole muuttaneet kansantaloustieteelliset tutkimukset, joiden mukaan talouskasvu ei automaattisesti vähennä äärimmäistä köyhyyttä.

Ilmastoneuvottelijoiden näkökulmasta monet yritykset näyttävätkin juuttuneen vangin dilemman kuvaamaan toimintatapaan. Ne eivät pyri yhteisen edun nimissä vähentämään päästöjään mahdollisimman paljon vaan yrittävät vältellä kalliiden muutosten tekemistä mahdollisimman pitkälle. Samalla ne kuitenkin toivovat, että muut leikkaavat päästöjään eikä ilmakehän lämpötila nouse niin, että bisnesympäristö muuttuu liian ennalta-arvaamattomaksi.

Myös kauppa- ja ilmastopolitiikan tavoitteet ovat erilaisia, jopa ristiriitaisia: ilmastopolitiikka ajaa kulutuksen rajoittamista, mutta kauppapolitiikassa kulutusta ja talouskasvua pidetään hyvinvoinnin mittarina.

Kauppapolitiikka pohjaa vuosisatoja vanhoille malleille, kuten suhteellisen edun teorialle. Sen mukaan jokaisen kannattaa keskittyä tuottamaan sitä, minkä suhteessa parhaiten taitaa.

Suomen siis kannattaa tehdä matkapuhelimia ja ostaa kuparinsa Sambiasta, minne se myy matkapuhelimia. Näin molemmissa maissa saadaan mahdollisimman edullisia tuotteita, kulutus kasvaa ja hyvinvointi lisääntyy.

Suomen ja Euroopan unionin kauppapoliittisen linjaukset seuraavat edelleen samoja uria. Suomen valtion tuoreimmassa, vuoden 2005 kauppapoliittisessa ohjelmassa nimetään kauppapolitiikan ensimmäiseksi perustehtäväksi elinkeinoelämän kilpailukyvyn turvaaminen.

Pitkällä aikavälillä yritysten kilpailukykyisyys kuitenkin vaatii myös ilmastoystävällisyyttä. Säätely ja ihmisten kulutuskäyttäytyminen tulevat lisäämään ilmastoystävällisten tuotteiden kysyntää ja heikentämään saastuttajien markkina-asemaa. Olisi siis suomalaisyrityksille eduksi, jos ne ohjattaisiin muuttamaan tuotantotapojaan askel askeleelta vähäpäästöisempään suuntaan.

Suomen kauppapoliittisessa linjauksessa keskitytään kuitenkin lyhyemmän aikavälin kysymyksiin. Kilpailukyvyn ylläpitämiseksi suositellaan avointa vientiä, tuontia ja investointivirtoja. Kauppapolitiikan ympäristövaikutuksista taas yksinkertaisesti todetaan, että “maailmantalouden kasvu rasittaa ympäristöä sekä kehittyneissä että kehitysmaissa”. Sitä, että kehitykseen voisi jotenkin vaikuttaa, ei linjauksessa huomioida.

Yhteiskuntakäsityksen ja politiikkatavoitteiden ristiriidat näkyvät ilmastoneuvotteluissa konkreettisella tavalla. Ilmastoneuvotteluita jarruttavat ennen kaikkea huolet siitä, miten yritysten kilpailukyvyn käy.

Euroopassa ja muissa teollisuusmaissa pelätään, että raskas, päästö- ja energiaintensiivinen teollisuus siirtyy kehitysmaihin, jos päästöjä ryhdytään Pohjoisessa rajoittamaan. Se vähentäisi työpaikkoja teollisuusmaissa, eivätkä globaalit ilmastopäästöt laskisi. Esimerkiksi Kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n tutkimukset kuitenkin osoittavat, ettei siirtymää ole tähän asti tapahtunut.

Kehitysmaat puolestaan pelkäävät, että mahdollinen lähiruuan suosiminen kauppaneuvotteluissa kutistaa niiden maatalousvientiä. Kehitysmaiden kauppaneuvottelijat korostavat, ettei teollisuusmaiden aiheuttamaa ilmastonmuutosta saa käyttää argumenttina jatkaa teollisuusmaiden markkinoiden suojelemista maataloustuonnilta.

Politiikkaa siis ohjailevat yritysten lyhyen aikavälin intressit ja kulutushakuisuus. Ihmisten hyvinvoinnin ja muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden vahvistaminen jää politiikassa paitsioon.

Työkalutkin ovat kauppa- ja ilmastopolitiikassa erilaisia. Kauppapolitiikka rakentuu uusklassisen taloustieteen perusajatukselle, jonka mukaan resursseja on fiksuinta käyttää kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Valtion osallistumista pidetään haitallisena, koska se vääristää markkinamekanismin toimintaa.

Ilmastopolitiikassa valtioiden valtaa taas kasvatetaan. Neuvotteluissa on tarkoitus rakentaa kansainvälisiä sopimuksia, joissa sovitaan kunkin maan päästöoikeuksista ja leikkausvelvoitteista, ja joiden toteutumista yksittäiset valtiot valvovat.

Useat kauppasäännöt, esimerkiksi tekijänoikeuksia, investointia, tukiaisia ja teknisiä säädöksiä koskevat, rajoittavat valtioiden roolia ja saattavat hidastaa ilmastotyötä. Ilmaston kannalta olisi tärkeintä puuttua viime vuosikymmeninä vahvistuneisiin tekijänoikeuksiin. Pitkät, 20 vuoden patenttiajat tekevät ilmastoystävällisen teknologian käytöstä erittäin kallista. Ainakin vähiten kehittyneille maille tulisikin antaa oikeus poiketa tekijänoikeussäännöistä teknologian siirron vauhdittamiseksi.

Voi ajatella, että velvoittamalla suurimmat saastuttajat ostamaan päästöoikeuksia, hallitukset syöttävät tiedon ilmastotavoitteista osaksi markkinamekanismia. Jos päästöillä olisi rahallinen hinta, tuotantokustannukset ja tuotteiden hinnat nousisivat. Se taas johtaisi todennäköisesti kysynnän laskuun ja tuotannon sekä päästöjen vähenemiseen. Toinen tapa laittaa saastuttajat maksamaan ympäristöhaitasta on ympäristöverotus.

Jos luonnonvarojen ja niiden tarjoamien ympäristöpalvelujen merkitys jonain päivänä näkyy täysimääräisenä hinnoissa, esimerkiksi metsänomistaja voisi saada hakkuista laskun tulojen sijaan. Silloin markkinamekanismi voisi edistää myös ilmastotavoitteita. Tähän on kuitenkin hyvin pitkä matka. Lähivuosina ilmastopolitiikan vahvuutta sanelevat valtioiden resurssit, visiot ja valta vaikuttaa yritysten toimintaan.

Keskustelu kaupankäynnin vaikutuksista ilmastoon lisääntyy lähivuosina, mikäli ilmastopäästöjen tilastointitapaa kehitetään odotetulla tavalla. Tällä hetkellä kunkin maan päästöiksi lasketaan maan rajojen sisällä tapahtuvan tuotannon päästöt.

Perustellumpaa kuitenkin olisi, että maat olisivat vastuussa oman kulutuksensa päästöistä. Ainakin yksilötasoa ajatellessa asia näyttää selvältä: ei päästöjä aiheuta kerrostalossa asuva energialaitoksen työntekijä vaan uima-altaansa lämmössä talviasunnollaan köllöttelevä vapaaherra.

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri Tytti Nahi, joka seuraa kauppapolitiikkaa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti